Facebookiin syntyi 40000 ihmisen ryhmä nimellä Enkeli-Elisa 2006-2011. Oli tekeillä kirja vuonna 2011 kuolleen tytön itsemurhaan liittyen. Kirjan oli tarkoitus olla osittain fiktiivinen. Kirjailija Minttu Vettenterä ja anonymisoitu blogi olivat ainoat linkit julkisuuden ja tytön vanhempien välillä. Helsingin Sanomat meni kyseenalaistamaan tytön ja tämän vanhempien olemassaolon. Tarina alkoi vaikuttaa uskomattomalta. Syntyi tutkimusta, väittelyä, epäuskoa molempiin suuntiin ja joitakin viitteitä tarinan valheellisuudesta. Kirjailija lupasi todistaa lomiensa jälkeen, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Joidenkin mielestä ei ole väliä onko puhuttu totta vai ei. Toisten mielestä on huojentavaa, jos rankka tarina ei olisikaan tapahtunut. Pohdiskelin koko jupakkaa vähän syvemmin.
Olen samaa mieltä. Sairasta fantasiaa on helpompi käsitellä, kun tietää sen olevan vain mielikuvistusta. Joidenkin ihmisten mielikuvituksen synkkyys on siitä huolimatta jossain määrin häiritsevää. Omien vaaleanpunaisten lasieni läpi katsottuna haluaisin kuitenkin aidosti, että maailmassa olisi enemmän hattaraa eikä kukaan voisi kirjoittaa tai tehdä raakoja juttuja. Valitettavasti kaikki kuviteltavissa oleva on mahdollista – jos ehkä epätodennäköistä – elleivät luonnonlait tule vastaan. Painovoimaa vastaan ei voi taistella, mutta kaikissa katastrofeissa on jotain odottamatonta ja usein ketju ikäviä sattumia. Samanlainen tapahtumaketju, joka tekee joistain elokuvista epäuskottavia, löytyy myös uskomattomimmista tositapahtumista. Tämän Enkeli-Elisankin voisi vielä selittää vielä niin päin, että tapahtumat ovat tosia, mutta kirjailija on vähätellyt omaa osaansa blogin toimittamisessa. En kyllä siinä vaiheessa enää itse uskoisi, koska luottamus on jo mennyt. Koko tarina ei ole totta enää koskaan, koska kirjailija on puhunut ristiin itsensä kanssa.
Kiusaaminen on silti todellinen asia ja hyvä esimerkki uskomattomista tositapahtumista. Keskimääräinen ihminen ei usko, kun kerron oman kiusaajani hyppineen rintakehäni päällä minulta ilmat pihalle keskellä koulun pihaa. Opettajat eivät nähneet mitään eikä apua voi huutaa, jos ei saa henkeä. Itselleni on vaikeaa uskoa, että mitään pysyvää tai edes näkyvää jälkeä ei jäänyt. Muistan tapauksen ääriesimerkkinä aina, kun kiusaaminen tulee puheeksi, mutta minulla ei tietääkseni ole myöskään niitä pysyviä henkisiä arpia, joita kiusaamisesta kuulemma useimmille jää. Muistan hämärästi päivittäistä hakkaamista, kipua ja joskus itkuakin sekä myös raivonpuuskia, joissa ihan muutaman kerran pärjäsin isommille pojille. Se oli kauheaa, sitä ei kukaan ansaitse ja tiedän sen tehneen minusta erilaisen ihmisen. Lapset pystyvät kuitenkin raakoihin asioihin, koska eivät ymmärrä väkivaltaan tai henkiseen alistamiseen liittyviä vaikutuksia, seurauksia tai sääntöjä. Ymmärryksellä tarkoitan siis sisäistämistä. Kyllä lapsi ymmärtää, että opettaja ei sallisi, mutta toisen alistaminen on oikeasti primitiivisellä tavalla palkitsevaa. Opettajat eivät silti näe mitään. Lapset tietävät, miten katseita vältellään. On oikeastaan naurettava ajatus, että oppitunnit tarkkaavaisena viettävä opettaja pystyisi valvomaan välituntia täysin skarppina. Hekin tarvitsevat taukoja.
Ihmisillä on kovin kaksinaismoralistinen käsitys totuudesta. Ihmiset valehtelevat toisilleen koko ajan. Ihmiset menevät katsomaan teatteria, elokuvia, oopperaa, bändejä, koomikoita, satutunteja, kyselytunteja ja urheilua. Joka lajissa on vähän valhetta. Näyttämöllä seisova kaveri ei oikeasti ole Hamlet, Hynynen ei ole äijä koko vuorokautta, koomikon omaelämäkerralliset hassut tapahtumat ovat vähintäänkin väritettyjä, eläimet eivät oikeasti puhu, poliitikot eivät ole oikeasti sitä mieltä eikä jalkapallokentällä kaatuminen satu aina niin paljon.
Tässä tarinan vaiheessa on täysin yhdentekevää, että onko joku tyttö tappanut itsensä vai ei. Niin on voinut käydä, tavallaan. Tarinaa on dramatisoitu – viihteen sana valehtelulle. Kirjailija ja osa mediaa ovat kuitenkin saaneet silmilleen. Uskon olisi tässä vaiheessa ainakin pitänyt horjua, mutta niin ei laajemmassa skaalassa ole käynyt. Me täällä olemme kuitenkin parempia ihmisiä, koska me tiesimme alusta pitäen. Itsekin pidin koko tarinaa valheena jo, ennen kuin siitä tuli cool. Pötyä. Minä tykkäsin sivusta, koska halusin vanhana kiusattuna kuulla lisää. En oikeasti välittänyt asiasta tarpeeksi, että olisin jaksanut tehdä taustaselvitystä. Olen kiitollinen Silfverbergille ja sille toiselle, koska luulin journalismin jo aikapäivää sitten kuolleen. Olen myös pettynyt siihen, että he väittävät, että 40000 oikeasti on aatteen palolla mukana tässä asiassa. Minä en ollut. Kyllähän se jurppii vähän, kun hieman uskoin. Hyvässä satiirissa tai jäynässä on se kaunis hetki, jolloin myöntää toisen voittaneen itsensä älyllisesti. Ihmisinä arvostamme sitä, että joku on niin hyvä uskottelemaan meille mitä hyvänsä. Se on kriteeri viihteelle. Tässä tapauksessa uskotteleminen ei ollut riittävän uskottavaa tai tarpeeksi avointa ja mentiin hyvän maun yli. Silti, kirjailija ei pysynyt totuudessa – entä sitten?
Kirjailijat eivät ole yhteiskunnassa sitä porukkaa, jolta odotamme suurinta kykyä puhua totta. Silti tämä tapaus on se huutavin vääryys minunkin lauantaiaamussani. Mitä poliisilta jää tutkimatta, kun aikaa pitää tuhlata tällaiseen? Kuka muu on viime viikkoina valehdellut? Sanooko Espanja mitään? Tutkivaa journalismia ja kansalaiskatsetta voisi suunnata vähän polttavampiin asioihin. Me kaikki tätä asiaa tuijottavat olemme ottaneet vaaleanpunaiset lasit päästämme ja suunnanneet haukankatseemme hiukan sivuun sieltä, missä tapahtuu. Ainakin minun aikeeni ovat hyvät, koska haluan maailmasta paremman paikan. Toisaalta tuleeko maailmasta parempi paikka, jos käytämme hirveän määrän energiaa selvittääksemme, että mikä on totuus kirjan takana. Minä kai tavallaan harhoissani kuvittelin niin, mutta ehkä ei sittenkään.
Julkaisin leipätekstin ensimmäisen kerran murobbs:ssä nimimerkillä.