Olen harrastanut stand up -komiikkaa vuodesta 2006, mutta en ole koskaan kirjoittanut ajatuksiani siitä. Nyt tuntui hyvältä ajatukselta.
En ole kummoinen historiankirjoittaja. Siis muisti ei ole kovin hyvä. Olen kesän aikana yrittänyt selvittää, milloin nousin lavalle ensimmäistä kertaa. Kolmannen luokan joulujuhlaa ei nyt lasketa. Sen muistan jopa aika hyvin. Taisin olla muumipappa. Olen kai ollut Nocturneakin lausumassa jossain vaiheessa. En kuitenkaan saa tarkkaan mieleeni, mitkä olivat tuntemukseni ensimmäisen stand up -kokemuksen aikaan. Netin syövereistä löysin joidenkin kymmenien keikkojen päivämäärät, mutta tässä yhteisessä muistissa ei ole sitä ensimmäistä. Sähköpostitkin ovat ikävästi hukassa. Videomateriaalille on aina käynyt huonosti. En muista, mitä olen sanonut, milloin ja miten huono olen ollut.
Toisen jutun muistan paremmin. Aloitin komiikan uudelleen vuonna 2010. Taaskaan en muista tarkkaa päivää. En missään vaiheessa lopettanut, mutta ei kai sitä vaadita uuteen alkuun. Vuoden 2010 aikana jäin kuitenkin jollain tavalla junnaamaan paikalleni. Samat paikat, keikka kerran kuukaudessa ja hallitsematon läjä periaatteessa potentiaalista materiaalia. Jossain vaiheessa kallisarvoisia minuutteja liikeni enää viisi per keikka, kun ennen olin saanut tehdä kymmenen helposti. Jokainen keikka alkoi olla näytönpaikka ja jokaisella keikalla piti yrittää uutta materiaalia, kun vanha ei pysynyt hyppysissä. Aallonpohjalla on hyvä muuttaa suuntaa. Jossain vaiheessa syksyä päätin kuitenkin ponnistaa ja ottaa komiikan vakavasti. Kaiken alku oli viisi minuuttia luottomateriaalia. Sillä järjestyi seitsemän minuuttia ja enemmän kunnes vuosi päättyi välipäivinä kymmenen minuutin hyvään suoritukseen. En tiedä, mitä hyvä tarkoitti silloin, mutta tie oli taas ylöspäin.
Viisi minuuttia on edelleenkin useimpien ensimmäisen keikan pituus. On äärimmäisen poikkeuksellista, että ensikertalainen tietää tarkkaan tarvitsevansa kolme tai neljä minuuttia. Loput pitää käytännössä taivutella pysymään viidessä minuutissa. Lavalla eletään muutenkin Matrix-aikaa, joten usein menee yli. Tuntuu jotenkin väärältä, että saa niin vähän. Uuden alun jälkeen huomasin, että minulle annettiin 8 minuuttia ja tulin pois 7 minuutissa ja 10 minuuttia kesti 8 minuuttia. Jos on tosissaan, ei tarvitse sanoa kaikkea kerralla.
Seuraavan kerran törmäsin kunnolla viiteen minuuttiin, kun sain vuotta myöhemmin ensimmäisen tilaisuuden esiintyä Studio Pasilassa Act!one klubilla. Valmistelin settiä ainakin edellisen kymmenen keikan ajan. Prosessi teki jutuille hyvää ja esiintymiselle, mutta ei ollut missään nimessä paras noista kymmenestä. En pystynyt itse katsomaan keikkaa videolta häpeämättä. Puoli vuotta myöhemmin selvisi, että ei se keikka ollut huono. Jännitys ja itsekritiikki ovat vain aikamoisia vihollisia. Tajusin, että osaan olla aika kova itselleni. Kovuus on kai vaatimus kehitykseen, mutta joskus sen haluaisi kääntää pois päältä.
Keväällä viisi minuuttia tuntui jo sujuvan, kun pääsin kahdessa Kong showssa kolmanneksi ja Palatsiteatterin kilpailussa pääsin toiselle sijalle kymmenen minuutin esitykselläni. Palkinnoksi sain 20 minuutin shown samaan paikkaan. Tämä on minuuttipeliä.
Nyt viholliseni ja ystäväni viisi minuuttia ovat taas edessä. Keskiviikkona on karsinta Vuoden Koomikko 2012 -kilpailussa. Videoiden tykkäämisellä voi kai ansaita paikan semifinaaliin, mutta minulla on parempi strategia: viis minsaa.