Katselin kalenteriani. Sen mukaan minulla on ollut tahti päällä. Tuntui omituiselta, kun tällä viikolla on ollut vain yksi keikka. Ei tarvitse mennä mihinkään. Näin on käynyt viimeksi elokuussa. Silloin oli yksi keikka kahteen viikkoon. Heinäkuussa oli jopa yksi kolmeen viikkoon. Sen enempää lomaa ei näistä touhuista ole ollut. En kyllä suunnitellutkaan, mutta on se tainnut tulla tarpeeseen. Kilpaileminen jos mikä vie mehut.
Huumori on elämänasenne, mutta komiikka on ennen kaikkea taustaprosessi. Ei riitä, että katsoo maailmaa kierosti. Pitää tehdä samalla huomioita ja muistiinpanoja. Parin kymmenen minuutin esitykseen pitää tiivistää kaikki hauska pitkältä ajalta. Kenen elämässä on viikossa 20 minuuttia sellaista huumoria, jonka sata ihmistä ymmärtää samalla tavalla?
Sujuvaan kymmenen minuutin esitykseen tarvitaan 20 minuuttia materiaalia. Toki on hienoa, että A-materiaali toimii ihan kaikille, mutta niin ei aina käy. Täytyy voida vaihtaa lennosta toiseen aiheeseen. Oikeasti juttu syntyy, kun se kohtaa ensimmäistä kertaa yleisön. Joskus itseä hykerryttävä juttu saa aikaan outoja katseita ja toisinaan täysin pöljä idea saa yleisöltä paremman hyväksynnän kuin kertojalta. Todellisuudessa komiikassa pelataan yleisön eikä koomikon huumorintajulla. Jos puolet kokeilluista raakileista toimii, ollaan jo todella hyvällä pohjalla. Onnistunkohan itse edes neljänneksen edestä?
Arjen taustalla pyörii kaikenlaisia ajatusleikkejä. Kaikki nähty ja kuultu pitää käsittää tahallaan väärin. Jos se on oikeasti hauskaa, pitää löytää nopeasti kynä ja paperia. Varmasti olen unohtanut enemmän juttuja kuin koskaan kertonut. Välillä löydän muistilappuja, joissa ei ole mitään hauskaa. Joskus on vaikuttanut siltä, mutta eivät ne kestä toista katsetta. Muistiinpanoja pitää silti kahlata läpi, koska toisinaan uusi lause tapaa vanhan ja syntyy virke, joka pitää heti päästä kertomaan.
Putkesta pitää syntyä uutta materiaalia niin paljon, että siitä jää käyttöön kymmenen prosenttia. Loput pitää päästää menemään. Joskus niistä hyvistäkin pitää päästää irti. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tuntee olevansa jukeboksi. Kahtakymmentä minuuttia varten pitää kokea neljäsataa minuuttia hauskoja hetkiä. Parikymmentä minuuttia vajaa seitsemän tuntia.
Tuota määrää varten pitää asettua alttiiksi kaikelle hupaisalle. Se ei onnistu, jos on kolme päivää viikossa kolme tuntia Tampereella, kaksi matkalla sinne ja kaksi tulossa takaisin silmät puolitangossa. Toijalan Teboililla hauskinta on 55-burgerin BB-Marko. Ei ole mikään ihme, että kaikilla koomikoilla on ollut aikaa miettiä hauskoja kohtaamisia junassa. Minulle tapahtuu yhtä jos toista päivätöissä, mutta valtaosa yleisöstä ei ole tietoturvaihmisiä tai tajua niitä töitä, joista yritän automaatiolla päästä eroon.
Luppoaika tekee hyvää. Ehtii elää vähän välissä. Voi käydä muistiinpanoja läpi kahvikuppi kourassa tietäen, ettei huomenna tarvitse olla mitään valmista. Tulee malttamaton olo, kun ei heti pääsekään kertomaan parasta juttua. Varasto täyttyy ja akut latautuvat. Viisastuu, kun saa etäisyyttä ja näkökulmaa, ehkä. Todellisuudessa pari-kolme keikkaa viikossa ei ole kovin paha. Riippuu, missä ne ovat. Yksi Kuopion keikka on paljon ja kolme keikkaa Helsingissä samana iltana on yllättävän siedettävää, vaikkei siinä enää mitään ehdi oppiakaan.
Kaikista pahinta on kuitenkin kilpaileminen. Yleisölle kilpailuista saattaa tulla jännitystä ja mielenkiintoisia tilanteita. Syksyn neljän kilpailun kimaralla huomasin, että jokainen keikka oli joko näytönpaikka tai siihen valmistautumista. Uusia ajatuksia oli mielessä, mutta niitä ei päässyt koeajamaan oikein missään. Ei ollut varaa riskeihin, kun piti olla koko ajan paras viisi, seitsemän tai kymmenen minuuttia hiottuna. Nyt on varmaan kohtuullinen aika myöntää, etten todellakaan pidä kilpailemisesta. En koe olevani suuri taiteilija, mutta ei tämä kyllä mitään raviurheiluakaan ole. Onneksi ei ole pakko.
En ole koskaan ollut komiikasta väsynyt, mutta parin kuukauden kilpailuputki on näemmä eri juttu. Olen oppinut paljon, mutta jatkuva pakkotila ei tee kenestäkään luovaa. Toisinaan on kuitenkin mukavaa, kun joku potkii lisää tehoa irti. Tässä yksilölajissa on vaikea löytää valmentajaa sitä tekemään.