Kirjoitin vastineen Nyt-liitteessä 25.1. julkaistuun Pop-esseehen “Suomalainen stand-up on munatonta” Jutussa todetaan, aivan oikein, että suuret nimet eivät tee purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Oikeasti suomalaista satiiria on kuitenkin olemassa.
On kesä 2012. Journalisti kirjoittaa, kuinka Internet on tehnyt journalismista klikkausmetsästystä. Taustoittaviin juttuihin ei ole enää aikaa ja roiskitaan hyvillä otsikoilla samat jutut kuin jokaisella uutissivustolla. Kaltaistensa keskuudessa toimittajalla on munaa, vaikka yleisölle asia on puuduttavaa metajournalismia. Oikeasti suomalainen journalismi on yhtä munatonta kuin suomalainen stand up. Lehdistöllä on sana hallussa, mutta vähän sanottavaa. Näin oli siis silloin - nyt laatujournalismi nostaa jo päätään.
Nyt-liitteessä 25.1. Erkka Mykkänen päätti nostaa journalismin uuteen nousuun kritisoimalla suomalaista stand up -komiikkaa. Vertailukohta löytyy Yhdysvalloista, jossa George Carlin teki 50-vuotisen uran räävittömyyksiä. Todellisuudessa Carlin aloitti 1960-luvulla ja joutui vaikeuksiin lavalla kiroilusta vasta 1972. Rajat alkoivat rikkoutua vasta 12 vuoden jälkeen. Suomessa 15 vuotta stand upia on pitkä ura. Mykkäsen toinen esimerkki — vuonna 1989 aloittanut — Louis CK nousi laman myötä suureen suosioon. Sama lama nosti Michael McIntyren lipunmyynnissä Madonnan edelle. Tällä miehellä lanne liikkuu vähän samaan tapaan kuin Sami Hedbergillä.
Olen itse harrastanut stand upia lavalta käsin seitsemän vuotta. Luulen vihdoin oppineeni, miten yleisön saa nauramaan. Vasta nyt alkaa olla aikaa miettiä, mitä haluan sanoa. En ole poliittisesti aktiivinen eikä minua ole kohdeltu kovin pahasti väärin tässä yhteiskunnassa. Mielestäni huumorissa on parasta puhua syrjäytymisestä ja söpöistä eläimistä samassa esityksessä. Mitään yhtä oikeaa tapaa tuskin on olemassa.
Stand upissa on yksi ainoa sääntö: yleisön on naurettava. Mikään aihe ei ole kielletty, jos se naurattaa. Suomessa on paljon koomikoita, joilla on tarve kertoa, mikä maailmassa mättää. He taistelevat saadakseen ajatuksensa hauskaan muotoon. He eivät ole vielä suurimmissa saleissa. Kaikki koomikot eivät edes halua puhua vakavasti, hehän ovat koomikoita. Jos haluatte enemmän yhteiskunnallista sanomaa, etsikää Jukka Lindström, Joni Koivuniemi, Teemu Vesterinen, Tomi Walamies tai Ali Jahangiri. Jos tabujen rikkominen on tärkeämpää, niitä rikkovat: Robert Pettersson, JP Kangas ja Mika Kivinen.
Osa suomalaisesta komiikasta on munatonta hyvänolon meininkiä vailla painavaa sanomaa. Samoin myös osa suomalaisesta journalismista on kepeää lillukanvarsiin takertumista. Kuitenkin on kohtuutonta väittää, että parempaa ei ole tarjolla. Pitkien hyvin taustoitettujen oivaltavien vitsien keksiminen vaatii aikaa ja energiaa.
Ferrix Hovi
Koomikko, satiirin suurkuluttaja
http://ferrix.fi/